Arn - Pohjoinen valtakunta

Alkuperäinen nimi: Arn – Riket vid vägens slut
Alkuperämaa: Ruotsi 2008
Ohjaus: Peter Flinth
Käsikirjoitus: Hans Gunnarsson
Pääosissa: Joakim Nätterqvist, Sofia Helin, Stellan Skarsgård, Bibi Andersson, Nicholas Boulton
Ensi-ilta: 22.8
K-13

Skandinavian kalleimmaksi väitetty elokuva keskiaikaisen temppeliritarin seikkailuista jatkuu elokuvassa Arn – pohjoinen valtakunta. Siinä ristiretkelle lähetetty Arn kohtaa pyhällä maalla pelätyn saraseenikuningas Saladinin. Sillä välin Läntisellä Göötanmaalla hänen luostaripalvelukseen tuomittu rakastettunsa Cecilia palaa sukunsa pariin ja kosijoiden piiritettäväksi. Eivätkä esteet rakastavaisten onnen tiellä tähän lopu. Kortensa kekoon kantavat myös pohjolan herruutta himoitsevat tanskalaiset.

Jan Guilloun romaaneihin perustuva ja Peter Flinthin ohjaama elokuvapari rakentaa pohjoismaista sankaritarua Hollywoodin oppien mukaisesti. Ihmiskuvauksen hienoudet se korvaa näyttävillä toimintakohtauksilla ja yksinkertaisilla vastakkainasetteluilla.

Satu Linnapuomi
 

Verrattuna edelliseen Arn-kyhäelmään, tämä uudempi tuotos on ihan mukiinmenevä. Pyhän maan ja Götanmaan maisemiin sijoittuva elokuva näyttää, että kyllä keskiajallakin osattiin rakastaa ja vannoa valoja. Rakastavaisten kärsivällinen odotus ja kaipuu toistensa luokse luo rakennetta ja koossa pitävää voimaa tälle elokuvalle, mutta valitettavasti jännite puuttuu. Tällä kertaa kuvasto ei ole ihan niin konservatiivista kuin edellisessä Arnissa, mutta kliseitä ei nytkään säästellä. Rakastetusta muistuttaa ristin muotoinen koru, jota aina sopivissa –ja sopimattomissa- tilanteissa puristetaan nyrkkiin rystyset valkoisena, tai sivellään sen pintaa värisevin sormin. Varmuuden vuoksi vielä näytetään takaumassa, kuinka Cecilia antoi korun Arnille rakkauden merkiksi. Jos vaikka joku ei tajunnut.

Joakim Nätterqvistin (Arn) karisma ei valitettavasti ole kasvanut sitten viime näkemän, vaikka parta pukeekin hänen pojankasvojaan. Cecilian esittäjällä Sofia Helinillä karismaa on rahtunen enemmän, joskaan hän ei tarvitse sitä passiivisen odottajan roolissaan.

Parhaita kohtia tässä elokuvassa ovat taistelukohtaukset. Olisin viihtynyt kauemminkin Pyhän maan kuvissa sekä uskontojen samankaltaisuutta sivuavien teemojen parissa. Norjalaisten heavy-jumalien näköisten taistelijoiden välinen sota Länsi-Götanmaalla pitää niinikään yllä mielenkiintonsa ja on hienon näköinenkin, jyhkeine kylmäverisine hevosineen ja keskiaikaisine asuineen.

Arn olisi saattanut toimia paremmin elokuvatrilogiana (kuten Jan Guilloun kolme ensimmäistä Arn-romaania), jossa temppeliritarijaksolle Pyhällä maalla olisi annettu kokonainen oma osansa. Tosin jaksaisiko kukaan katsoa Arnin edesottamuksia vielä yhtä parituntista lisää? 

Juha Rosenqvist
 

Toinen Arn-elokuva jatkaa siihen mihin ensimmäinen päättyi. Alku on ryhdikäs ja Pohjoinen valtakunta tuntuu täyttävän ensimmäisen elokuvan jättämiä aukkoja. Ryhti ei kuitenkaan riitä loppuun asti.

Kaksi Arn-elokuvaa eivät toimi ilman toisiaan itsenäisinä teoksina. Henkilöhahmot ja tarina jäävät muutoin liian ontoiksi. Kahden yli kaksituntisen elokuvan suurteoksena kyse on taas järkäleestä, johon niin monen muun historiallisen seikkailun tavoin on yritetty mahduttaa liikoja.

Jos ensimmäisen Arn-elokuvan kuvaama historiallinen aika vaikutti vain korealta kulissilta Arnin ja Cecilian rakkaudessa riutumiselle, niin Pohjoisessa valtakunnassa ajankuva saa enemmän syvyyttä. Mistään merkittävästä historian tulkinnasta ei kuitenkaan ole kyse. Kauniit maisemat, näyttävät taistelut ja komeat kostyymit valtaavat valkokankaan mutta keskiaikainen yhteiskunta ja elämä jäävät edelleen etäälle. Harmi sinänsä sillä uskottavan miljöön luomiseen on elokuvassa panostettu paljon.

Keskiössä on edelleen Arnin ja Cecilian rakkaustarina, joka periaatteessa olisi voitu kertoa missä tahansa ajassa. Pohjoisessa valtakunnassa on kuitenkin vähemmän tyhjäkäyntiä kuin edeltäjässään. Tämä ehkä konkretisoi, että kahdesta elokuvasta olisi ollut mahdollista rakentaa yksi eheä ja jäntevä historiallinen seikkailu. Nyt kahden elokuvan kokonaisuudessa ratsastellaan ja patsastellaan viulumusiikin pauheessa tarpeettoman paljon.