Death Race - Kuolonajot

Alkuperäinen nimi: Death Race
Alkuperämaa: Yhdysvallat
Ohjaus: Paul W.S. Anderson
Käsikirjoitus: Paul W.S. Anderson
Pääosissa: Jason Statham, Joan Allen, Tyrece Gibson, Natalie Martinez, Ian McShane
Ensi-ilta: 24.10
K-15

Ei niin kaukaisessa tulevaisuudessa Yhdysvaltain vankeinhoito on ulkoistettu. Kustannusten peittämiseksi on erään vankilan johtaja perustanut maailman brutaaleimmat ja suosituimmat urheilukilpailut, Kuolonajot. Näissä kisoissa kaapin kokoiset miesvangit ajavat kilpaa jykevin asein varustetuilla autoilla. Kartanlukijoina heillä on mahdollisimman vähiin vaatteisiin pukeutuneita naisvankeja.

Tämä itsensä kuolemanvakavasti ottava, brutaali, testosteronin ja pakokaasun saostama elokuva on uudelleenfilmatisointi b-elokuvamestari Roger Cormanin vuonna 1975 tuottamasta leffasta Death Race 2000. Tämän uusintaversion on ohjannut, aiemmin mm. sellaisista elokuvista kuin Mortal Kombat ja Resident Evil vastannut Paul W.S. Anderson.

Anna Laine
 

Tämä leffa varmasti viihdyttää rämistelyn ja veren ystäviä.

En ole koskaan ollut autohurjasteluelokuvien ystävä, enkä tule sellaiseksi Death Racen jälkeenkään. Elokuva muistuttaa ennemminkin valkokankaalle siirrettyä tietokonepeliä.

Elokuvasta ei vauhtia puuttunut, järkeä sitäkin enemmän. Rapistuneeseen vankilamiljööseen sijoitettu elokuva tuo mieleen Aku Ankoista tutun hyvä/paha-asettelun. Vankilanjohtaja Hennessey (Joan Allen), on kuin Milla Magia. Epäreilusti vankilaan joutuva Jensen Ames (Jason Statham) taas on kuin huono-onninen Aku. Tosin, Aku Ankatkin ovat vähemmän pitkäveteisiä kuin kuolonkehää kiertävien hurjastelijoiden verijuhlien seuraaminen. Mad Max -tyyliset autot sentään herättivät jonkinlaista mielenkiintoa. Ne kun muistuttivat etäisesti ITE-taiteen helmiä.

Plussaa elokuva saa pienen pienestä yhteiskuntakritiikistä, jota elokuvan asetelma tarjoaa. Tulevaisuus, jossa tv:n katsojat seuraavat kotisohvillaan rupusakin gladiaattorinäytöksiä, ei ole millään tavalla houkutteleva. Huonoina päivinä sitä kuitenkin alkaa pelätä pahinta. Kyllähän todellisuuspakoisiin tosi-tv -ohjelmiin tuntuu nytkin löytyvän osallistujia. Ei tosin henkensä kaupalla, mutta heillä onkin vielä vapaus valita.

Juha Rosenqvist

Viimeaikojen auto- ja kaahauselokuvissa on menetetty jotain hyvin oleellista lajityypin perimmäisestä luonteesta. Nimittäin rehti autofetissi ja aito taitoajaminen. Tilalle on tullut mukanäyttävää tietokoneella puleerattua mekastusta ja itsetarkoituksellista väkivaltaa.

Death Race – Kuolonajot perustuu löyhästi Roger Cormanin kulttikalkkunaan Death Race 2000 (1975). Nimenomaan löyhästi, sillä Kuolonajoihin on nyysitty läjäpäin lainauksia lukuisista muista toimintagenren elokuvista.

Vanhojen elokuvien kunnioittamisessa ei ole mitään vikaa. Sen todisti Quentin Tarantino Death Proofillaan, joka kumarsi syvään vanhan koulukunnan autoelokuville, aidolle ajamiselle ja autoille. Auto on näissä elokuvissa yksi pääosan esittäjä. Esimerkiksi lajityypin klassikoissa Mad Maxeissa mustalla Interceptorilla on keskeinen kahden elokuvan läpi kulkeva rooli.

Kuolonajoissa on vain suoraan Mad Maxista lainattu kohtaus, jossa päähenkilö houkutellaan leikkiin mukaan esittelemällä auton huumaavia hevosvoimia ja mekaanista ahdinta. Kärry näyttääkin vielä Maxin Interceptorilta. Sen jälkeen auto tuupataan tylysti sivuun. Moiset kertakäyttölainaukset ärsyttävät.

Autojen sijaan Kuolonajoissa keskeistä ovat räjähdykset. Ajokohtaukset ovat keskinkertaisia ja toistavat itseään kerta toisensa jälkeen. Vanhan koulukunnan elokuvissa ajokohtauksissa oli draamaa ja ne kuljettivat tarinaa eteenpäin. Nyt räjähdysten siivittämä hurjastelu muistuttaa enemmän tietokonepeliä, jollaisen passiivinen katselu valkokankaalta on vain tylsää.

Jos alkuperäisessä Death Racessä oli ilkeää ironiaa, Kuolonajoissa on vain naurettavan huonoja vitsejä.