Putoavia enkeleitä

Alkuperämaa: Suomi 2008
Ohjaus: Heikki Kujanpää
Käsikirjoitus: Sami Parkkinen, Heikki Kujanpää, Heikki Huttu-Hiltunen
Pääosissa: Elena Leeve, Tommi Korpela, Elina Knihtilä, Oiva Lohtander, Tiina Pirhonen
Ensi-ilta: 5.12
K-13

Heikki Kujanpää ohjasi vuonna 2005 Q-teatteriin näytelmän nimeltään Putoavia enkeleitä. Näytelmä perustui samannimiseen elokuvakäsikirjoitukseen jonka filmatisointi saa nyt, kolme vuotta myöhemmin, ensi-iltansa.

Putoavia enkeleitä kertoo tarinan suuresta rakkaudesta. Se on myös nuoren naisen kasvutarina sekä kuvaus suomalaisesta 1900-luvun puolivälin kulttuurielämästä. Elokuvan päähenkilöinä ovat kirjailijat Lauri Viita ja Aila Meriluoto, joiden myrskyisää ja Viidan mielisairauden varjostamaa avioliittoa elokuva kuvaa. Kolmantena pyöränä tarinassa on Viidan ja Meriluodon fiktiivinen tytär Helena, jonka kautta heidän tarinansa kerrotaan. Putoavien enkeleiden pääosissa nähdään sama kolmikko kuin teatterin lavallakin eli Tommi Korpela, Elina Knihtilä ja Elena Leeve. 

Anna Laine
 

Huikeat näyttelijäsuoritukset nostavat tämän elokuvan lentoon!

Nelisen vuotta sitten ensi-iltansa sai Levottomat 3 – kun mikään ei riitä. Putoavia enkeleitä voisi kulkea samalla nimellä, mutta uskottavammin. Lauri Viidan ja Aila Meriluodon rakkaustarina on joukko raadollisia kohtauksia siitä, kun mikään ei todellakaan riitä. Ei edes se suurin – rakkaus. Kun väliin tulee sairaus, tässä tapauksessa skitsofrenia, ei edes suunnaton rakkaus ja yhteenkuuluvuus näytä auttavan.

Elokuvan intensiteetti ja loppua kohti hurjistuva meno ovat paljolti näyttelijöiden ansiota. Elena Leeven ei tarvitse kuin vinkata silmäänsä ja tuntuu, kuin hän olisi jo luonut koko kohtauksen. Elina Knihtilä on järkyttävän uskottava Aila Meriluotona ja mieleltään järkkyvää Viitaa näyttelevä Tommi Korpela on jäyhä ja hurja.

Suurmiehistä on Suomessa tehty leffa toisensa jälkeen. Tämän elokuvan kohdalla olisin toivonut fokusta ruuvattavan hieman enemmän nais-sankareiden suuntaan. Meriluoto sekä Leeven esittämä fiktiivinen tytär olisivat ansainneet olla tämän tarinan supersankarit.

Tämän elokuvan katsottuani minua alkoi todella harmittaa, etten nähnyt Putoavien enkeleiden teatteriversiota. Sen täytyy olla hyvä merkki, että tahtoo lisää.

Tarmo Poussu

Näitä taiteilijakuvauksiahan on Suomessa väännetty valkokankaalle kyllästymiseen saakka, mutta täytyy tunnustaa, että Putoavia enkeleitä nousee lajin parhaimmistoon. Ainakaan tässä ei ole jämähdetty taannoisen Sibelius-leffan kaltaiseen jäykkään näköispatsasteluun, jossa kuvakirjamaisesti kerrataan kohteen elämästä ne jokaisen tuntemat pääkohdat. Heikki Kujanpään ohjaus yrittää tosissaan pureutua kahden taiteilijan parisuhteeseen, jossa varsinkin nainen joutuu hyvin helposti luopumaan omasta luovuudestaan.

Arvostan Kujanpään ja hänen kirjoittajakumppaneittensa halua irtautua elämäkertaelokuvien perinteisestä kronologisuudesta, mutta en pidä täysin onnistuneena Putoavien enkeleiden rakennetta, jossa kaksi eri aikatasolle sijoittuvaa tarinaa vuorottelevat. Varsinkin leffan alkupuolella Viidan tyttärestä kertovat jaksot tuntuvat vain turhilta lisäkkeiltä, jotka katkovat häiritsevästi itse päätarinaa eli 1950-luvulle sijoittuvaa Lauri Viidan ja Aila Meriluodon rakkaustarinaa. Vasta aivan elokuvan lopulla nämä kaksi tarinalinjaa kohtaavat merkityksellisellä tavalla ja saavat voimaa toisistaan.

Elokuvan näyttelijätyö on kauttaaltaan onnistunutta. Tommi Korpela tekee uransa vahvimman roolityön maskuliinista karismaa uhkuvana ja lopulta skitsofrenian syövereihin vaipuvana Viitana. Vielä hienompaan suoritukseen yltää Elena Leeve vaativassa kaksoisroolissaan nuorena Meriluotona sekä Viidan ja Meriluodon tyttärenä. Leevehän on niitä näyttelijöitä, jotka tuntuvat syntyneen elokuvakameran eteen. Yhtä luontevaa ja herkistyneesti ilmaisuvoimaista näyttelemistä ei valkokankaalla usein näe – ja vielä harvemmin kotimaisissa leffoissa.