The Strangers

Alkuperämaa: Yhdysvallat 2008
Ohjaus: Bryan Bertino
Käsikirjoitus: Bryan Bertino
Pääosissa: Liv Tyler, Scott Speedman
Ensi-ilta: 26.09
K-15

Nuori pariskunta viettää viikonloppua syrjäisessä mökissä setvimässä solmuun ajautunutta suhdettaan. Yllättäen paikalle saapuu kolme naamioihin sonnustautunutta ventovierasta ihmistä. Uhkaavan kolmikon tarkoitus on päivänselvä. Ennen lopullista iskua he kuitenkin leikkivät uhreillaan kuin kissat hiirellä.

Tämän enemmän realistisella otteella ja psykologisilla jännitteillä kuin verellä ja sisälmyksillä säikyttelevän elokuvan on ohjannut ja käsikirjoittanut Bryan Bertino. Sen pääosissa nähdään Scott Speedman ja Taru Sormusten herrasta –trilogiasta tuttu Liv Tyler.

Anna Laine

Minut peloteltiin. Ja kunnolla.

Mikä on pelottavaa? Väkivallan uhka, kasvoton paha, intiimirajan ja kotirauhan rikkominen, ihmismielen mielettömyys, perustelematon uhkailu... The Strangers -elokuvassa nämä kaikki ovat edustettuina. Painostavaa tunnelmaa korostetaan yksinkertaisilla kuvilla ja piinaavilla efekteillä.

The Strangers ei tuo mitään uutta kauhuelokuvien genreen, mutta se on ihailtavan toimiva klassisine elementteineen. Räjähtävät äänitehosteet ja hämyisät kuvat eivät ole yllättäviä, mutta ohjaaja Bryan Bertino on saanut vanhat konstit toimimaan harvinaisen hyvin.

Elokuvan tapahtumat sijoittuvat ainoastaan erään kesämökin ja sen pihamaan alueelle. Tarinan päähenkilöt, Kristen McKay ja James Hoyt, joutuvat odottamatta kohtaamaan kasvottoman pahan. Kohtauksien vähäeleisyys ja kotikutoisuus luovat painostavan tunnelman, jota entisestään korostaa puuttuva motiivi. Naamioitujen vierailijoiden toiminnan tai pahuuden syitä ei avata millään tavalla. Kasvottomuus on ahdistavaa, mitään ei voi perustella järjellä. Motiivien puuttuminen yleensä ärsyttää minua, mutta kauhun luomisen keinona se on toimiva.

The Stranger tuo mieleen Funny Games -elokuvan. Molemmissa lähtökohtana on ihmisten käyttäminen leikkikaluina; täysin perusteetta, täysin silmittömään, henkiseen ja fyysiseen väkivaltaan turvautuen.

En usko, että menisin vapaaehtoisesti katsomaan The Strangersin. Tosikkominäni myös kyselee, miksi elokuva on tehty. Toimivaa kauhua se kuitenkin on.

Tarmo Poussu

Tämä elokuva pitäisi ottaa oppimateriaaliksi kaikkiin maailman elokuvakouluihin esimerkkinä siitä, miten kauhuelokuvaa ei pidä tehdä.

Vähän tarkennusta. Kauhuelokuvien ikiaikaisen säännön mukaan yksi leffan päähenkilöistä on oltava nainen ja juuri hänen on jouduttava pahimpaan kiipeliin. (Jostain syystä katsojan oletetaan samastuvan herkemmin naisen kuin miehen ahdinkoon.)

Säännöstä seuraa se huonojen kauhuelokuvien tyypillinen piirre, että niissä naispäähenkilö saatetaan kiipeliin vaikka kuinka kehnolla tekosyyllä. Toisin sanoen elokuvan henkilöt pannaan toimimaan järjen vastaisesti vain siksi, että naispäähenkilö saataisiin ahdinkoon. Parempaa esimerkkiä tästä huonojen kauhuelokuvien ominaispiirteestä on vaikea löytää kuin The Strangers.
 
Ajatellaanpa seuraavaa tilannetta. Mies ja nainen ovat syrjäisessä talossa kahden tai kolmen vihamielisen ja kenties aseistetun tunkeilijan piirittäminä – vailla puhelimia, mutta aseenaan haulikko ja runsaasti patruunoita. Tässä tilanteessa mies lähtee haulikon kanssa ulos etsimään apua ja jättää aseettoman naisen yksin taloon tunkeilijoiden armoille. Hätääntynyttä naista hän lohduttaa sanoen: ”Älä pelkää, kyllä minä selviän”.

Toinen tilanne. Pimeälle kadulle autonsa pysäköinyt mies on juuri soittamassa kännykällä, kun joku ampuu hänen tuulilasinsa rikki. Sen sijaan, että kaasuttaisi turvaan ja soittaisi hätäkeskukseen, hän jättää puhelimensa autoon ja lähtee kävelemään pimeyteen lähistöllä asuvia ystäviään äänekkäästi huhuillen.

Yhtä hölmösti toimivat The Strangersin naamioituneet tunkeilijat. Vaikka heidän piirittämänsä talo on täynnä ikkunoita, joista viisivuotias lapsikin pääsisi sisään, he yrittävät työläästi särkeä kirveellä talon jykevää tammiovea. Pihalla seisovaa autoa he eivät saa käyttökelvottomaksi muuten kuin sytyttämällä se tuleen, jolloin liekit kaiken järjen mukaan näkyvät kilometrien päähän.

Onko tämä huonoa käsikirjoittamista? Ei, vaan ala-arvoisen surkeasta räpellystä, joka herättää katsojan mielessä vain yhden toiveen. Kunpa leffan henkilöt tappaisivat toisensa pikaisesti, jotta me kaikki pääsisimme kotiin! Edes tätä toivetta The Strangers ei täytä.