Kun mikään ei riitä

Avajaiset olivat huikeat. Katselin niitä eilen illalla digiboksilta, parin päivän kuvauskeikalta palattuani, ja olin myyty. Mikä rytmi, miten kekseliästä, mikä dramatiikan taju! Onnitteluni. Täydellinen propagandavoitto. Nyt varmasti jokaista maailman valtionpäämiestä himottaa järjestää samanlainen megashow.

Silmänruokaa riitti niin mahtavissa joukkokohtauksissa kuin näyttävässä
teknologisessa toteutuksessa. Jos joskus on kisailtu siitä kenellä on isoin
televisioruutu, niin nyt sekin ratkesi; stadionin kentälle aukeni
puolentoista jalkapallokentän kokoinen näyttöruutu, jonka osaset vieläpä
tarvittaessa liukuivat toistensa ylitse kuin silkillä.

Liputkin liehuivat saloissa, vaikkei tuulesta ollut tietoakaan. Ja entäpä
se, kun olympiatulen sytyttänyt urheilija singahti korkeuksiin ja juoksi
stadionin katonsivustalla kunniakierroksen hulppealla elävien kuvien
kutomalla kankaalla. Mykistävää.

Päälle vielä vähän väliä ilotulituksia, kenties niin paljon kuin aiemmissa
olympiajuhlissa yhteensä.

Spektaakkelin kääntöpuoli

Aiemmin päivällä olin veneessä Tammisaaren edustalla jututtanut muuatta
meribiologia, joka ohimennen mainitsi kuinka hänen työssään joutuu tuon
tuostakin hankalaan välikäteen. On annettava sellaisia lausuntoja, että
jonkin tietyn lajin tai luontotyypin suojelun takia jokin ehdotettu
suurhanke (kuten Tammisaaren kelluvien asuntojen rakentaminen) on
pysäytettävä. Hän huokasi, ettei aina haluaisi olla kehityksen jarruna,
ilonpilaajana.

Minulla on nyt aivan sama tunne, mutta on silti sanottava, että kaikessa
komeudessaan avajaiset kertoivat myös hyvin, miksi maailmalle ja
ihmiskunnalle on käymässä huonosti. Siis siitä huolimatta, että taas kerran
kisat on julistettu ”vihreiksi” ja avajaisohjelman loppu oli omistettu
tulevalle ”kunniakkaalle aikakaudelle”.

On oireellista, että kaiken on olympiakisojen avajaisissa toisensa jälkeen
oltava edellistä mahtavampaa ja näyttävämpää. Se kuvaa täydellisesti
länsimaista – ja nyt myös itämaista – mielenlaatua. Vähäisistä
vastaliikkeistä piittaamatta tämä kyltymättömyys etenee yhteiskunnissa
kulovalkean tavoin.

Kaiken kaikkiaan, ympäristönsuojelijan silmin: todella komeaa – ja todella
pelottavaa.

Vai voitaisiinko, Lontoo, sopia, että Pekingin kisat jäivät suosiolla
kaikkien aikojen mahtavimmiksi.

Pasi Toiviainen