Paljain jaloin juokseminen on erilaista

Paljain jaloin juoksevat käyttävät jalan lihaksia ja jänteitä eri tavalla kuin kengillä juoksevat. He laskevat jalan maahan päkiä tai jalkapohjan keskiosa edellä, eikä kantapää edellä. Kansainvälinen tutkijaryhmä mittasi ja mallinsi eri tavalla juoksevien ihmisten liikettä ja totesi, että paljain jaloin juostessa jalat tärähtävät vähemmän kuin kengillä juostessa. Se voi säästää juoksijaa tyypillisiltä vammoilta joita paljon kengillä juoksevat saavat esimerkiksi polviin.

Esivanhempamme ovat liikkuneet paljain jaloin miljoonia vuosia ja edelleen osassa maailmaa paljain jaloin liikkuminen on yleisin tapa. Kylmemmillä seuduilla nykyihmislajin edustajat ovat suojanneet jalkojaan jalkineilla, mutta perinteiset kengät ovat olleet kevyitä ja kannattomia mokkasiineja tai sandaaleita. Anatomisesti olemme siis paljain jaloin liikkumiseen sopeutuneita.

Tutkimuksessa verrattiin kolmea erilaista juoksijatyyppiä: koko ikänsä paljain jaloin juosseita afrikkalaisia, kengillä juoksemaan tottuneita, lähinnä yhdysvaltalaisia sekä kengillä aiemmin juosseita ja siitä paljaisiin jalkoihin siirtyneitä juoksijoita.

Juoksutossuilla juoksevat lyövät maahan ensimmäiseksi kantapään, mikä tuottaa voimakkaan iskun jalkaan satoja kertoja kilometrillä. Siksi juoksukengissä-joita alettiin kehittää 1970-luvulla-on pohjassa ja kantapään alla iskua vaimentavaa materiaalia. Miten paljon niistä on hyötyä, on kiistelty asia. Juoksutossujen kehittäjät ja valmistajat uskovat tietysti omiin tuotteisiinsa.

Paljain jaloin juoksevien jalkapohja osuu maahan joko päkiän kohdalla tai jalan keskikohdalla. Ihmisen jalassa on voimakas kaari, joka toimii jousen tavoin ja paljain jaloin juokseva hyödyntää tätä. Painopiste siirtyy jalan kaaren avulla kosketuskohdasta ensin hiukan taaksepäin ja sitten takaisin eteenpäin kun jalka lähtee irtoamaan maasta. Kantapää edellä maahan tuleva ei jalan kaarta pysty hyödyntämään.

Paljasjaloin juokseminen vaatii enemmän sekä pohjelihaksilta että jalkapöydän lihaksilta kuin kantapää edellä maahan törmäävien, kengillä juoksevien juoksutyyli. Samalla akillesjänteen voima pystytään hyödyntämään paremmin.

Nykyihmisen varhaisella esivanhemmalla, Australopithecus afarensiksella, joka eli noin kolme miljoonaa vuotta sitten, jalan kaari oli paljon laakeampi kuin nykyihmisellä. Australopithecus pystyi kävelemään pitkiä matkoja kahdella jalallaan ja ottamaan lyhyitä juoksypyrähdyksiä, mutta pitkän matkan kestävyysjuoksija hän ei ollut. Noin 2 miljoonaa vuotta sitten eläneillä hominiineilla jalkaterän muoto muuttui kaarevammaksi ja pitkän matkan juoksuun sopivaksi. Se on epäilemättä parantanut kykyä metsästää savannilla.

(YLE tiede, Nature)