"Olisin halunnut olla Beatlesin autonkuljettaja." rocktietäjä Jake Nyman

Lupauduit esittelemään YLEn levystöä, joten teemme haastattelun levystössä. Tulit YLEen vuonna 1972. Pasilan radiotalo otettiin käyttöön vuonna 1978, sitä ennen radio toimi keskustassa Fabianinkadulla. Onko levystön käyttötapasi muuttunut vuosien saatossa?

Nykyään on käytössä tietokonepohjainen järjestelmä ja sehän helpottaa toimintaa tosi paljon. On niin monta mahdollista tapaa etsiä levyjä, kaikenlaisia parametrejä voi syöttää. Järjestelmä myös muistaa edelliset haut.

Kuinka usein lähdet seikkailemaan tänne levyjen sekaan katsomaan, mitä löytyy?

En varta vasten lähde katselemaan, mutta joskus kun on etukäteen hakenut jotain levyä numeron mukaan, voi jäädä selaamaan tiettyä kohtaa, mistä muistaa löytyvän hyviä makupaloja. Siellä on mm. yksi loistava aarreaitta, sillä aikanaan niin sanotut sävelradio-levyt vuodesta 1963 alkaen säilytettiin erillään. 70-luvun lopulla tai 80-luvun alussa ne siirrettiin nykyiseen järjestelmään omana kokonaisuutenaan. Jos haluaa etsiä sen aikakauden musiikkia, niin sieltä kyllä löytyy.

Täällä levyhyllyissä näyttää olevan mono- ja stereosinkut erikseen, mistä se johtuu?

Aikanaan oli erikseen mono ja stereolähetykset. Sanottiin, että ”tämä on stereolähetys”. Vähän niin kuin ennen vanhaan sanottiin, että tämä on värilähetys. Suomen ensimmäinen stereo-single oli muuten Kirkan Leijat.

Mistä lähtien YLEen on alettu hankkia kattavasti rock-musiikkia?

1960-luvulla tehtiin Pop 68 ja Pop 69 -ohjelmia, missä soitettiin Englannin ja Amerikan listaa. Silloin luotiin järjestelmä, missä Amerikan ja Englannin päässä oli hankkijat, jotka automaattisesti lähettivät meille kaikki singlet, jotka nousi jollekin tietylle, ehkä Bilboard 100 -listalle. Silloin oltiin hyvin ajan tasalla.

Jossain vaiheessahan tämä muuttui Fennica-kokoelmaksi, kun päätettiin, että YLE hankkii kaikki kotimaassa julkaissut levyt, vähintään kaksi kappaletta, myös omakustanteet. Sieltä puuttuu vain joitakin kymmeniä levyjä ja niistä on olemassa puutelistat ihan tukholmalaisia divareita myöten, koska suurin osa puuttuvista on savikiekkoja jostain 20- 30-luvuilta. Ja kellarissahan sijaitsee vielä 70-luvulla perustettu Suomen äänitearkisto, jonka Pekka Gronow toi tänne tullessaan.

Tässä nämä hyllyt on lukittu, miksi?

Niissä on arkistokappaleita. Näitä ei normaalisti lainata. Niitä on tarkoitus pitää hyväkuntoisina. Täällä näitä aarteita on. Sitten näitä vinyylilevyjäkin on digitoitu, ja joskus vaikutan siihen itsekin. Viimeksi oli McCoys-yhtyeen Beat The Clock, josta siis tehtiin Kirkan Hetki Lyö. Sitä ei ole millään CD-kokoelmallakaan julkaistu. Meillä on tasan yksi kappale, joten vein sen kiireesti digitoijille.

Entä ulkomaiset julkaisut, esimerkiksi bluesin ja jazzin alalta? Onko ne karttuneet uusintajulkaisujen kautta?

Nimenomaan näinpäin. Mutta kyllä levystö tuottaa toisinaan miellyttäviä yllätyksiä, sieltä löytyy tosi vanhojakin mono-lp:itä, joita ei ole tullut cd:inä. Läheskään kaikkihan ei ole tullut cd-levyinä vielä - eikä tule. Siellä on paljon tavaraa, joissa on hämäriä tekijänoikeudellisia seikkoja tai firmat ovat menneet nurin. Tai ne ovat niin marginaalisia, ettei niitä kannata julkaista cd:nä. Oikeastaan joka kerta, kun teemme ohjelmaa Kadonneen levyn metsästäjät, niin puolet niistä on vinyyliä. Todennäköisesti toivojat ovat ensin etsineet netistä, mutta eivät ole löytäneet.

Myytin mukaan blues-legenda Robert Johnson myi 30-luvulla sielunsa paholaiselle ja sai vastalahjaksi musikaaliset taitonsa. Oletko sinä myynyt sielusi paholaiselle ja saanut vastalahjaksi rakkauden rokkiin?

En ole käynyt puolenyön aikaan tienristeyksessä odottamassa pirua. Kyllä tämä on mennyt ihan tavallisesti.

Mitkä olivat ensimmäiset rock-levyt, jotka sinua sävähdyttivät?

50-luvulla pikkupoikana sitä kuunteli melkein samaa kuin vanhemmatkin. Lauantain toivotut oli meilläkin perinne, se kuunneltiin aina. Faija, joka oli vanha keikkamuusikko ja tunsi jonkin verran musiikkia. Hänen kanssaan yritimme arvata, mikä esiintyjä kussakin kappaleessa oli. Ensimmäinen varsinainen kipinä oli rautalankamusiikki, koska sehän oli ensimmäinen kerta kun nuoret muusikot pääsi soittamaan nuorille. Olin pikkuisen liian nuori ensimmäisen rock-aaltoon 50-luvun puolivälissä. Varsinainen räjähdys oli Beatles, koska olin juuri sopivassa iässä 13 - 14-vuotias, kun se teki läpimurtonsa Suomessa.

Mikä oli ensimmäinen kuulemasi Beatles-kipale?

Se oli Twist and Shout rusettiluistelussa. Olin lukenyt etukäteen lehdestä, että Englannista tulee nuoriso-orkesteri, jolla on jumalattoman pitkät tukat ja joka villittee nuorisoa siellä. Se tuntui tosi hyvältä että tällainen on tullut. Varsinkin kun faija alkoi etukäteen mollaamaan niitä, että mitä nää tämmöiset pitkätukkarämpyttäjät on, ja koulukavereiltakin juteltiin yhtyeestä etukäteen. Sitten Twist And Shout tuli niistä luistinradan tolppien tötterökaiuttimista, ei mitään hifi-laatua. Välittömästi kyllä tunnisti, että tämä on niin uusi soundi, että tämän on pakko olla se. Bob Dylanin kohdalla kävi samalla tavalla. Olin kuullut, että se laulaa honottavalla äänellä ja tosi nopeasti pudottelee tekstiä ja soittaa akustista kitaraa. Kun ekan kerran kuulin matkaradiosta Maggie’s Farm –kappaleen kesämökillä, niin tiesin heti, että tämän on pakko olla Dylan.

Mitenkäs oli sensuurin laita YLE:ssä? Rock ei tainnut soida ongelmitta?

Rock’n’roll, kuten jazz aikaisemmin, tulivat Yleisradioon viiveellä. Rock’n’roll koettiin joksikin häiriötekijäksi ja muotitanssksi, jonka odotettiin menevän äkkiä pois muodista. YLEssähän toimi 60-luvulle asti raati, joka valitsi ostettavat levyt. Raadissa oli yksi ainoa kevyen musiikin edustaja. Loput oli klassisen musiikin edustajia ja yksi kirkkomusiikin edustaja, joka antoi kaikille iskelmälevyille huonoimman arvosanan. C-merkinnän saaneita levyjä ei suositeltu soitettavan ollenkaan. Kyse ei ollut sanoituksien kaksimielisyydestä, vaan sävelpuhtaudesta. Tavallaan klassisen musiikin estetiikalla alettiin arvostella iskelmälaulajia. Ei nähty esimerkiksi kokkolalaisen Rainer Sandqvistin, eli Sacy Sand, kultturista merkitystä lattarimusiikin klassikkojen tuojana Suomeen, sillä hän lauloi pikkuisen epäpuhtaasti.

Sensuuri iski muillakin tavoin. Täällä on näissä vanhoissa kortiston korteissa merkinnät rajoituksista vihreällä vinoneliöllä ja kielto punaisella täplällä. Niissähän kunnostautui ennen kaikkea Irwin Goodman. Edelleen elää käsitys, että YLEssä olisi olemassa musta lista soittokiellossa olevista levyistä. Näinhän ei ole. Jo vuonna 1972 johtoryhmä päätti, että levyjen soittaminen jätetään toimitusten ja toimittajien omalle vastuulle.

Mitenkäs kävi ulkomaisten punk-levyjen hankkiminen ja soittaminen YLEssä. Suurin osa kuitenkin taisi olla omakustannelevyjä?

Suomalaiset maahantuojat eivät niitä tuoneet. Sitten oli Epe’s:in tapaisia postimyyntifirmoja ja mehän alettiin Epen asiakkaksi. Soitimme viikoittain Epelle ja hän kertoi uusista levyistä ja niiden taustoista. Totta kai kaikki tunnetuimmat Pistolsit ja Clashit ostettiin, mutta sitten oli paljon tuntemattomiakin mukana. Kotimaisista punk-levyistä monet olivat niin räävittömiä, etteivät toimittajat halunneet soittaa niitä. Normaali talonpoikaisjärki oli käytössä.”

Miten koet yleistyvät digitaaliset julkaisut? Muuttaako tämä toimittajan työtapojasi?

Ei muuta, sillä tämä on jo osittain tapahtunut aineiston digitoinnin kautta, eli me saamme käyttöömme suoraan digitaalisen kopion omaan toimittajan järjestelmään. On pakko tunnustaa, että joskus vinyylilevyn rapsu tuo joissakin kappaleissa lämpöisen fiiliksen. Äskettäin radio-ohjelmassa annoin yhden kappaleen häivytyksen viipyä, jotta levyn lopun rapsu kuuluisi. Se sopi siihen kappaleeseen.

Sinulla on kirja Aution Saaret levyt, mistä et kuitenkaan paljastanut omia suosikkilevyjäsi. Minkä levyn ottaisit itse mukaan autiolle saarelle?

Jaa-a. Tietysti tulee mieleen monikin lempilevy, mutta toisaalta voisi ottaa mukaan kiinnostavan levyn, mihin ei ole vielä ehtinyt tutustua syvemmin. Tai sitten voisi ottaa jonkun huonon Smurffi-levyn, joka muistuttaisi siitä, ettei ole mikään kiire palata sivilisaation pariin. Tähän tarkoitukseen kävisi moni suomalainen nykyiskelmämusiikin levy. Mutta lempilevyistä Beach Boysien Pet Sounds, jota jaksaa aina kuunnella ja ihmetellä. Beatlesin Abbey Road on rakas levy, Marvin Gayen What’s Going On, Tom Waitsin eka Closing Time… Onneksi tämä on hypoteettinen kysymys. Ja mitä tekee levyllä autiolla saarella, jolla ei ole sähköjä.

Miten rakennat ohjelmasi?

Apuna on vuosien varrella kertyneet omat käsikirjoitukset ja kokemus, mistä etsiä tietoa. Käytän paljon omanlaista assosiaatiomenetelmää, eli yritän saada ohjelmiin hienosti sanottuna dramaturgisen kaaren, missä kuuntelija edes alitajuisesti hiffaisi, että hänen vuokseen on nähty vaivaa. Tämä on palveluammatti ennen kaikkea. Tämän tajusin jo vuonna -73, kun minut laitettiin vastentahtoisesti juontamaan Nuorten sävellahjaa. Se oli minulle kauhea paikka nuorena arroganttina toimittajana ja progediggarina. Piti alkaa soittaa Gary Glitteriä, Frediä ja Kisua, silloinhan menee katu-uskottavuus kavereiden keskuudessa. Silloin tajusin, että tämä on palveluammatti. Vähän myöhemmin tajusin myös, että palveluammatti ei tarkoita sitä, että tarvitsee tehdä aina niin kuin yleisö haluaa. Vaan siihen kuuluu myös se, että yleisöä pitää palvella etsimällä niille sellaisia levyjä, mitä he eivät välttämättä tunne, mutta joista ne saattavat kiinnostua. Puhun ohjelmien teossa elämyksellisyydestä. Usein sijoitan uuden tuntemattoman esiintyjän kahden tunnetun kappaleenväliin. Aina tulee kyselyjä mitä soitit sen ja sen välissä. Pientä kieroilua voi käyttää, jotta saa ihmiset havahtumaan.

Uskotko, että juonnettujen musiikkilähetysten taika radiossa kestää kaikenlaisen nettijulkaisun yleistyessä?

Kyllä uskon. Meillä on radion Suomen kuuntelijoita viikonloppuisin jotain 400 000, jopa isompiakin lukuja. Onhan näitä madonlukuja ollut. Television piti tappaa elokuvat. Siinä, että lähetys tapahtuu tässä ja nyt, on jokin taika. Ja radiossa kuulija kaipaa ilman muuta ihmisääntä väliin. Näistä jukeboksiradioista ilman juontajia tulee vähän orpo olo varsinkin iltaisin, öisin ja viikonloppuisin. Ihmisääni luo turvallisuutta. Joku valvoo kanssasi. Kreivi Creutz sanoi aikoinaan, että radiossa on tv:tä parempi kuva. Jouko Turkka sanoi, että radion kuuntelija näkee enemmän. Ihminen puhuu toiselle ihmiselle.

Mikä on mielestäsi aikamme suurin musikaalinen kupla?

Se, että olisi olemassa suuri yleisö, kuten monien radioasemien ja tuottajien mielestä on. Ihmisten musiikkimaku on pirstoutunut, kummallinen ja yllättävä. Suuri yleisö on kupla.

Jos olisit ollut joku Beatleseista, John, Paul, George tai Ringo heidän onnenpäivinään, niin kuka? Vai kenties tuottaja George Martin tai manageri Brian Epstein?

En ainakaan Epstein. Luulen, että olisin halunnut olla Beatlesin autonkuljettaja ja roudari Neil Aspinall, joka näki aika paljon läheltä. Hän hoiti poikien henkilökohtaisia asioita. En missään tapauksessa olisi halunnut olla kukaan Beatlesista. Olen ihmetellyt sitä, miten beatlet selvisivät suurin piirtein järjissään, eikä Lennon kai selvinnytkään.

Jorma Kivistö, yle.fi

Julkaistu 2.10.2009