"Musiikkimaku on lahjomaton." säveltäjä, sovittaja ja tuottaja Kerkko Koskinen

Yhteinen sävel –konsertti pidettiin lokakuun alussa, ja se lähetetään myös Radio Suomessa 31.10. ja YLE Teemalla 21.11. Mitä on odotettavissa?

On ollut kova työ harjoitella levyn biisit isolla orkesterilla. Lisäksi vedetään pari lisäkappaletta intiimimmin. Soittajien kanssa olemme aika ylpeitä ja tyytyväisiä, ja levyn ja konsertin ympärillä on ollut luontaista innostusta. Kaikki tuntevat nämä biisit jo lapsuuden ajoilta, joten soittajat ovat ottaneet projektin tavallista henkilökohtaisemmin.

Paula Koivuniemikin saatiin helposti mukaan?

Joo, Paula hengaili studiossa mukana koko kesän kuuntelemassa, miten homma etenee. Olin heti innostunut, kun kuulin, että levy-yhtiö järjestää Paulaa laulajaksi. En itse olisi sitä julennut ehdottaa.

Tutustuitko laulujen alkuperäisiin tulkintoihin ja siihen tilanteeseen, jossa ne ilmestyivät?

Minulla ei ole harmainta aavistustakaan, mihin historialliseen aikaan ne ilmestyivät. Tietysti kuuntelin kappaleiden alkuperäiset versiot ja hankin nuotit, mutta valinnat tein lopulta fiiliksen mukaan.

Valinnan varaa olisi ollut loputtomasti, joten otin parhaita mahdollisia kappaleita, jotka lähtivät sovituksellisesti lentoon. Esimerkiksi Mustat silmät –kappaleesta on satoja eri versioita, kuten ranskalaisia ja flamenco-sovituksia.

Yhteinen sävel –nettisivujen aikajana paljastaakin, että Mustien silmien epäillään tulleen alun perin tunnetuksi Napoleonin armeijan marssiessa Berliinin halki Venäjälle vuonna 1812, tätä laulua laulaen.

En ole kuullut tuosta. En ole historioitsija, mutta venäläiseksi se biisi yleisesti luetaan.

Sovituksissasi on aika monia elementtejä ja tyylejä, miten päädyin näihin ratkaisuihin?

Biisit vain veivät mennessään. Aika pian selvisi, että jazzin kautta voi uittaa komppia mukaan. Ja elokuvamaisuudesta sai hyvin dramatiikkaa. Nämä eivät ole popbiisejä, vaan lauluista on jopa kansanlaulumaisia, kuten Kasakkapartio, jossa lauletaan lyhyt säkeistö monta kertaa. Oli mielenkiintoista koittaa tehdä siitä kokopitkä kappale.

Onko Kasakkapartion intro lainaus jostakin?

Se ei ole suora lainaus, vaan intro on sukua Shostakovitsin Leningrad-sinfonian marssimelodialle. Shostakovits ja Prokofjev – siis venäläisiä - ovat lempisäveltäjiäni, ja erityisesti Prokofjevin neoklassismissa on kauneutta sillä tavalla kuin minä sen ymmärrän.

Myös Moskovan valoissa on sellainen yleisromanttinen intro, joka muistuttaa Rahmaninovia. En ajattele niitä silti lainauksina, enkä pelkää, jos senkaltaista ilmenee. En voi kieltää, etteikö musiikki, joka puhuttelee ja jota olen kuunnellut, kuuluisi jollain lailla tekemisissäni.

Ei aika mennyt koskaan enää palaa –kappale taas kuulostaa idän ja lännen liitolta, Abba meets gypsies –tyyliseltä yhdistelmältä.

Tajusin pian, että sen intro tapailee Money Moneyn alkua. En rationalisoi näitä tekemisiä ollenkaan, jälkeenpäin katson, että oho, nyt kävi noin. Mutta idän ja lännen kohtaaminen on ihan selkeä teema koko levyllä.

Kappaleissa on myös paljon mustalaisromantiikkaa. Mistähän syystä mustalaisten musiikki puhuttelee suomalaisia, vaikka kansakuntana emme heitä oikein arvosta?

Toi on aika hyvä kysymys, jota jokainen voi tykönään miettiä. En oikeastaan itse tunne ketään, joka ei tykkäisi mustalaismusiikista. Ehkä mustalaisromantiikka on jäykemmille suomalaisille toimiva keino ilmaista tunteita ja tunnetiloja.

Miten venäjäksi laulettu mustalaisromanssi Solnishka päätyi levylle?

Se on alun perin Taljanka-yhtyeen Timo ja Anja Tyrväisen levyttämä. Kun ensimmäistä kertaa tapasin Tyrväiset, he lauloivat minulle Solnishkan. Tykkäsin kauheasti, ja olin jo ennen Yhteinen sävel -projektia pitkään miettinyt, miten pääsisin sen sovittamaan.

Suomalaisessa musiikkikulttuuriin tulikin aika jännä piirre 1960-luvulla, kun iskelmätähtemme alkoivat laulaa myös venäjän kielellä. Esimerkiksi Laila Kinnunen teki Mandchurian kummut suosituksi myös venäjäksi levytettynä vuonna 1962.

Se on aika yllättävää. On kiinnostavaa miettiä, millaisia musiikillisia identiteettejä eri kansallisuuksilla on.

Kuvitellaanpa näitä slaavilaisia iskelmiä tunnetiloina. Mikä on mielestäsi venäläisen musiikin tärkein elementti: viattomuuden, kaipuun, romantiikan, tuskan vain vaaran elementti?

Kaikkein eniten se on noista kaipuu – kaipuu mihin tahansa: elämään, rakastettuun, nuoruuteen.

Yhteinen sävel –dokumentin suuri lausuma on, että Suomen ja Venäjän kulttuurit ovat olleet läheisesti tekemissä jo pitkään. Georg Dolivon sanoin Suomi on ”Ruotsin Venäjä”. Miten itse koet, onko sinussa enemmän itää vai länttä, mollia vai duuria?

Mollia minussa on enemmän, olen aika pateettis-romanttis-nostalgis-mollivetoinen kaveri. Olen tehnyt aina aika isoja ja pateettisia juttuja, ja tykkään että musiikki on parhaimmillaan, kun se itkettää.

Milana Misic kuvaa dokumentissa slaavilaista sävelmaailmaa tunteita puhdistavaksi – lauluissa voi sukeltaa syvälle tunneryöppyyn, on lupa olla ahdistunut ja kokea suuria tunteita avoimesti. Tarvitsevatko suomalaiset tällaisen kanavan olla surullisia mollimelodian kautta?

Kyllä ihmiset aika paljon prosessoi tunteita musiikin avulla. Kuunnellaan slovareita ja mietitään pieleen mennyttä suhdetta. Pakkohan siinä on olla jokin puhdistava vaikutus, eihän kukaan hakeutuisi liikuttavan musiikin äärelle, jos se aiheuttaisi vain ahdistusta. Itse olen kyllä liikuttunut musiikin äärellä jonkin verran elämässäni.

On aika yllättävää, miten suomalaiset kuuntelivat sodan aikana, ja jälkeenkin, venäläisiä sävelmiä niin paljon. Dokumentti väittää, että loppujen lopuksi musiikki on politiikkaa ja ideologioita suurempi vaikuttaja. Voiko musiikki mielestäsi yhdistää vihollisetkin?

Aika vaikea kysymys. Onhan se liikuttava mielikuva, että rintaman molemmin puolin on laulettu samoja lauluja. Ei voi tietää, mitä ihmisten päässä silloin liikkui. Luulen, että noista biiseistä on vain tykätty. Musiikkimaku on lahjomaton, ja siinä ei selittelyt auta.

Edellinen iso orkesteriteoksesi oli nimeltään Agatha, ja olet kuulemma lukenut koko Agatha Christien tuotannon. Mitä luulet, että Christielle tapahtui, kun hän vuonna 1926 katosi 11 päiväksi – tätähän on paljon spekuloitu?

Agatha vain sekosi hetkellisesti, ei siihen liittynyt rikosta tai muistinmenetystä. Hänen aviolliittonsa oli mennyt pipariksi, kun aviomies oli uskoton, ja lisäksi läheinen äiti oli sairastunut. Uskon, että Agatha vain halusi pois, ja ehkä vähän huomiota. Hän ei varmaan etukäteen tajunnut, miten suuren mediailmiön katoaminen tuli aiheuttamaan.

On tosi mielenkiintoista, kun on lukenut kaikki Christien dekkarit ja Mary Westmacottin nimellä julkaistut rakkaustarinat sekä Christien elämäkerran, niin huomaa, että kirjoissa toistuu kaikki samat asetelmat kuin hänen omassa elämässään. Hän kirjoitti niin paljon, että oma elämä on väkisinkin tallentunut rivien väliin.

En muuten hirveästi tykkää Neiti Marplesta – mulle ei voi edes asettaa kysymystä, että Marple vai Poirot!

Entä mikä on mielestäsi aikamme suurin kupla?

Ehdottomasti länsimainen materiaan ja kuluttamiseen perustuva elämäntapa on todellinen kupla, joka puhkeaa jossain vaiheessa jollain tapaa.

Maarit Piippo, yle.fi -toimitus

julkaistu 8.10.2009