"Isot kaulukset ja leveät lahkeet... sellaiset takaisin." näyttelijä Krista Kosonen

Haastatteluaikaa sopiessamme valittelit, että äänesi on mennyt. Joko olet saanut sen takaisin?

Olen saanut, mutta minulla on hengitystieinfektio, eli periaatteessa en saisi puhua, mutta ei voi mitään.

Mitä muuten päivääsi kuuluu?

Minulla on vähän niin kuin sairauslomaa, mutta näyttelijäntyössä se ei merkitse mitään, koska sitä ei ikinä pysty pitämään. Tällä kertaa kävi niin, että Teatterikorkeakoulussa ei olekaan tänään ja huomenna improvisoitujen näytelmien treenejä, eli yhtäkkiä minulle tulikin sitten sairauslomaa. Olen  koiravahtina äitini mopsille ja parhaillaan sen kanssa ulkona.

Joko Uutishuoneen Raija tunnistetaan kadulla?

Eilen muun muassa, kun olin Teatterikorkeakoululla. Siellä kävellessäni eräs nainen sanoi, että ”siinä se nuori uutistoimittaja!”, ja alkoi keskustella kuinka hänen miehensä oli nimenomaan 60-luvulla Helsingin Sanomien toimittajana. Keskustelimme myös meneekö tämä Uutishuoneen uskottavuus läpi ja kuulemma läpi meni. Minua ei kyllä tunnisteta paljoakaan, mikä on minusta ihan kiva. Mutta kuljen aika paljon verkkareissa ja meikittä, mikä sekin tekee ihmeitä. Ehkä paremmin tunnistetaan, jos olen laittautunut enemmän.

Jos nyt olisit tekemässä uravalintaa, niin haluaisitko mieluummin uutistoimittajaksi vai näyttelijäksi?

Tota on kysytty jo monta kertaa. En haluaisi, se ei olisi minunlaiseni ihmisen työ. Mikäli nyt joutuisin siihen työhön, niin olisin siellä todennäköisesti taustajoukoissa. Omana itsenäni en haluaisi telkkariin.

Mutta miksi sitten näyttelijäksi?

Luulen, etten ikinä osaa tuohon vastata, sillä se tulee jostain paljon kauempaa kuin itse tavallaan tiedostan. Ehkä jossain lapsuudessa on asioita, jotka ovat muodostaneet tarpeen… kävin ilmaisutaidon lukion ja olen aina löytänyt ilmaisusta riemua ja nähnyt sen jotenkin tarkoitukselliseksi. Lukiossa ajattelin vielä, että minusta tulee kirjailija. Mutta kun abivuonna piti päättää, mitä oikein haluaa, niin yritin viimeiseen asti järkevästi ajatella, että kyllä minä sitä psykologiaa lähden opiskelemaan. Mutta sitten ajattelin teatteria, ja kun kuitenkin luotan tunteisiini, niin tunnereaktio sen puolesta oli niin selvä. Ihan kuin koko kroppa oli perhosia täynnä ja sitten piti päättää, että nyt se on tämä ja annan kaikkeni sille.

Miten valmistauduit YLEn historiaan liittyvän tv-sarjan rooliin? Teitkö omakohtaista taustatyötä ns. ajan hengen omaksumiseksi?

Tottakai otin jonkin verran selvää sen ajan tapahtumista, mutta se tärkein on kuitenkin, miten omaksuu sen roolin. En kuitenkaan joudu niitä olosuhteita näyttelemään, vaan kuka se minun tyyppi on ja mitä se haluaa – niin kuin missä tahansa työssä, oli se näytelmä, leffa tai tv. Mutta tässä oli nautinnollista se, että oli historian tapahtumia, joihin pystyi paneutumaan. Minulle oli todella mielenkiintoista katsoa näitä YLEn Elävän arkiston vanhoja uutislähetyksiä. Kyllä niistä vähän sai sellaista, miten ihmiset ovat olleet ja puhuneet televisiossa. Lähinnä se auttoi tuomaan fiilistä ja ajankuvaa. Sinänsä se oli mulle helppoa, sillä olen ollut aina 60- ja 70-lukujen diggari. Olen aina kuunnellut sitä musaa, esimerkiksi.

Miten käytännössä tuollaista pitempää tv-sarjaa kuvataan? Miten näyttelijä pysyy kärryillä missä osassa mennään?

Minulla on kokemuksia vain tästä yhdestä pitkästä sarjasta. Tämän sarjan kohdalla oli ihanteellista, että me kuvasimme sarjan kronologisesti. Kuvasimme sitä puoli vuotta ja oli tavallaan edettäväkin tällä tavoin, sillä sarjassa edetään niin paljon ajassa eteenpäin. Olisi vaikea hyppiä ajassa edestakaisin. Me kuvattiin aina kolmessa viikossa kaksi jaksoa ja sitten oli viikon tauko, jolloin oli yleensä jotkut lukuharjoitukset. Ja tietenkin tekninen työryhmä teki hommia, kun he rakensivat seuraavia jaksoja. Sillä tavalla meni puoli vuotta ja se oli hauskaa, sillä se auttoi myös hahmon vanhenemiseen.

Luuletko, että työryhmän pitkä yhdessäolo kuvattaessa edesauttaa katsojia saaman vaikutelmaa tv-sarjan työyhteisön jäsenten välisten suhteiden syvenemisestä vuosien saatossa?

Kyllä, luulisin. Kun on viisi kuukautta tehty töitä yhdessä, niin se yhteistyö on jo aika saumatonta. Se on tosi ihanaa, tuntuu todella hyvältä saada tehdä työtä niin.

Ajallisestihan siinä liikuttiin 60-luvun lopulla ja 70-luvulla, eli ajassa, jolloin nuorimmat näyttelijät eivät olleet vielä syntyneet. Herättikö tavallaan omien vanhempien aikaan astuminen uusia ajatuksia?

60- ja 70- ja jopa 50-luvut ovat aina kiehtoneet minua. Omien vanhempien kanssakin olen niistä aika paljon puhunut. Ehkä mä yhä enemmän nostalgisoin tuota aikaa. Vaikka tuossakin ajassa on paljon poliittista kieroilua, niin se tuntuu niin paljon puhtaammalta. Ja ihmisillä on ideologioita, aatteita, joiden takana seistään – se on ihailtavaa. Kaupunki on ollut jotenkin kauniimpi, ei niin rakennettu. Sen ajan kuvat Helsingistä, joita sarjassa on, ovat ihania.

Miten vaatteet valittiin Uutishuone-sarjaan? Omat suosikkivaatteesi sarjassa?

Kysymys naisnäyttelijälle. Mä en tajua miten YLEllä voi olla niin mielettömät varastot kaikkea. Siellä ei ollut valinnan vaikeutta sinänsä, ajan muotia löytyi melkoiset rekit. Minähän niitä en valinnut, otin vain tyytyväisenä vastaan. Myös tämä 60- ja 70-lukujen muoti, vaikka se joillekin saattaa olla kauheeta, niin mun mielestä se on aika siistiä. Olin kauhean onnellinen ja koin oloni kotoisaksi niissä vaatteissa. Välillä oli tosi lyhyttä mekkoa ja välillä ties minkälaista kauhtanaa päällä. En osaa valita lempparia. Sen lisäksi, että naisten vaatteet olivat nastoja, niin myös miesten puvut siihen aikaan olivat mielettömän hienoja, isot kaulukset ja leveät lahkeet... sellaiset takaisin! En tiedä, ehkä ajatus on ahdistava niile, jotka ovat tuolloin eläneet. Luulen että sarjan teko oli pukujen suunnittelijoillekin hauskaa, sillä he harvemmin pääsevät suunnittelemaan tuollaista epookkia.

Olet kuulemma kerännyt nimikirjoituksia pienenä. Jos olisit ollut keräämässä niitä jo 70-luvulla, niin kenen nimmari olisi näin jälkikäteen kiva muisto?

Saako olla ulkomaalaisia? Jos olisin ehtinyt, ennen kuin nämä kaikki kuolivat, niin Jimi Hendrixin, Jim Morrisonin ja Janis Joplinin nimmarit olisivat olleet ihan ehdottomia. Jos suomalaisista, niin ehkä nuori Danny, Katri-Helena ja Tapani Kansa... niin ja Kirka!

Puhekupla-haastattelussa olemme usein kysyneet haastateltavaltamme, mikä on aikamme suurin kupla. Nyt kysyn kuitenkin, mikä oli mielestäsi 70-luvun suurin kupla?

No mua arveluttaa vähän tää kuulento, onko ihminen ikinä käynyt kuussa vai oliko se vain kylmän sodan ase. Vähän samoin kuin WTC-iskut, kuinka paljon jenkit oli itse siinä takana. Nää olisi sellaisia - mutta huom! Älä laita vaan, että mä väitän… vähän niin kuin kysymysmerkillä kehottaisin skeptisyyteen.

Olet vielä Teatterikorkeakoulussa, mutta saanut tehdä paljon rooleja. Miten helppoa on sovittaa töitä opiskelun sekaan?

Nykyään ei saisi ensimmäisten kolmen vuoden aikana tehdä töitä, minun aikana se oli ensimmäisten kahden vuoden aikana. Sitten aloinkin tehdä töitä samalla kun kävin koulua. Kouluni ei ole venähtänyt sen takia, opinnot ovat jo kasassa pääosin, tykkään vain olla siellä. Mutta kyllä työssäkäynti vähän hajottaa luokkaa, kun ihmiset ovat kuka missäkin. Lisäksi se väsyttää. Jo ekalla luokalla aletaan huolehtia voisiko saada töitä jostain kesäteatterista, vaikka koulussa pitäisi saada olla rauhassa.

Olet näytellyt elokuvissa, televisiossa ja teatterissa. Mistä näistä tykkäät eniten?

Arvostan näyttelijänä kaikista eniten teatteria. Vaikka itse olen leffafriikki ja elokuva on usein minulle vaikuttavampi, niin näyttelijälle teatteri on kuitenkin haastavampaa ja moniulotteisempaa. Yleisön edessä ei voi pistää poikki ja ottaa uudelleen, vaan näyttelyn täytyy kantaa kaksi - kolme tuntia. Ja kaikki se harjoittelun määrä ja roolien kirjo. Ryhmässä tekeminen lavalla on sellaista ainutlaatuista, minkä takia rakastan teatteria tosi paljon.

Onko sinulla työn alla tai suunnitteilla uusia rooleja?

Mulla tulee ensi-iltaan helmikuussa Skarpe Diem, improvisoituja näytelmiä, mikä on aika pelottavaa. Se on Teatterikorkeakoululla. Ja sitten mulla on vielä kuvauspäiviä Minna Virtasen Alamaailma-sarjaan. Teen lisäksi Lausujain liiton kanssa runoesitystä 2000-luvun runous -työnimellä. Sitten treenaan vielä Angels in America -näytelmää Johanna Freundlichin kanssa. Se mikä olisi kaikista akuuteinta, on lopputyön kirjoittaminen.

Viime viikon vieras, Projektina keho -ohjelman juontaja Outi Reinola kysyy: ”Minkä tähden työelämässä pomon paikalta löytyy edelleen useammin mies kuin nainen? Ovatko naiset nössöjä vai miehet pyrkyreitä?”

Todella hyvä kysymys. Ja miksi miehet saavat parempaa palkkaa. Tämä on vielä miehinen yhteiskunta, vaikka meillä onkin tasa-arvo. Ehkä naiset tavallaan ovat liian nössöjä. Miehillä on kulttuurinen tausta vallankäyttöön ja ihmiset ajattelee jotenkin alitajuisesti, että näinhän se menee. Toisaalta jos nainen nousee vastarintaan, niin tulee ehkä lytätyksi, se on vaikea taistelu.

YLE etsii ensi kesäkuuksi reippaita 16–18 –vuotiaita kesätyöntekijöitä. Minkälaisia pukeutumisvinkkejä Uutishuoneen Raija tarjoaa heille työpaikkahaastatteluun?

Raijahan ei itse käytä alushousuja, kuten kakkosjaksossa tuli ilmi. Ilman alushousuja työpaikkahaastatteluun, se voisi olla hyvä neuvo Raijalta.

Antaisitko Raija tämän neuvon myös pojille?

Varsinkin pojille. Jos Raija olisi pomo, hän antaisi neuvon myös pojille, ettei alushousuja... (Krista nauraa)... ei ehkä oikeassa elämässä.

Jorma Kivistö, yle.fi

Julkaistu 29.1.2009